KLASARI

Matkoja klassiseen musiikkiin

Tuesday, June 14, 2005

Rakkautta Palestrinasta Väinämöiseen

Laulujen laulu, entiseltä nimeltään Korkea Veisu on varsin pidetty Raamatun (VT) runoelma. Kaksi neroa on onnistunut saattamaan tämän miehen ja naisen välisen vuoropuhelun säveliksi.

Giovanni Pierluigi da Palestrina (1525-1594) oli kontrapunktin mestari, joka riisui musiikista kaiken ylimääräisen polyfonian ja kromatiikan - toisin sanoen kysymyksessä on eräänlaista renessanssin sakraalia easy listeningia. Käsitteellä Palestrina-tyyli tarkoitetaan nimenomaan tasapainoa melodian ja harmonian välillä. Palestrinan rauhoittava ja kaunis veisu on latinaksi Cantinum Canticorum Salomonis.

Toinen nero on tietenkin, luonnollisesti, Vimpelin Väinämöinen. Huhujen mukaan Väinämöinen eli kansanlaulaja Eeli Kivinen (1900-1990) osasi Veisun kokonaan ulkoa ja pystyi esittämään siihen pohjautuvan sävellyksensä tismalleen samanlaisena ja sekunnilleen samanpituisena olosuhteista riippumatta. Eelistä ei kuitenkaan tämän enempää.

-----------------------------------------------------------------
Kontrapunkti on Lepo Laurilan musiikkisanaston (1949) mukaan

Taito kuljettaa useita sävelmiä sointuisasti ja itsenäisesti toistensa ohella

Siis varsin yksinkertaista ja helppoa.

6 Comments:

Blogger KK said...

Yksi blogien hienoista mahdollisuuksista toteutuu Klasarissa aivan optimissaan: innokas ja asiaansa perehtynyt jakaa intoaan ja asiaansa toisille. Levikki ei varmaan ole korkea (vielä) mutta eivätpä ole korkeita myöskään perustamisen ja ylläpidon kustannukset. Kiitos taas päivän oppitunnista, Mikael!

5:28 PM  
Blogger Elina said...

No nyt pieni musiikkitieteilijä sisälläni vinkuu jo niin kovaa, etten enää voi olla kommentoimatta...

Mitä ihmeen nerokasta on siinä, että osaa jotain kokonaan ulkoa ja pystyy sen toistamaan tismalleen samanlaisena kerrasta toiseen? Varsinkin suullisessa musiikkiperinteessä (lue vaikkapa "kansanmusiikissa", jos kuulostaa liian hienolta ja tieteelliseltä) koko homman pointti on yleensä juuri se, miten nerokkaasti esittäjä osaa muunnella esittämiään kappaleita rikkomatta kuitenkaan kyseisen musiikinlajin tyylillisiä konventioita/sääntöjä/miksi-niitä-nyt-kutsuisikaan. Eli nerokkain on se (kansan)laulaja, joka saa vanhasta kappaleesta jotain uutta irti. Eikä tämä taida kovin vieras ajatus olla missään muussakaan musiikinlajissa, edes klassisessa...

5:34 PM  
Blogger Mikael said...

Karri: kiitos:)
Elina: Oletko kuullut Vimpelin Väinämöisen Korkea Veisu-sävellystä?

Opiskeluaikoinani ihmettelin, kuinka tutkijoille ja opettajille oli tärkeää vakuuttaa meille opiskelijoille muistinvaraisen kulttuurien musiikkien hienoutta. Luennoilla kuuntelimme korvat tarkkoina Sandra Remsujevan tyyppisten laulajien mikrotonaalisia muunteluita ja huokailmme niiden ihanaa ja rajatonta rikkautta. Nuottivihkot täyttyivät länsimaisen nuotinnuksen riittämättömyydestä johtuen oudoista, etnomusikologisista riimuista, joiden tehtävänä oli paljastaa aidon kansanmusiikin musiikillinen syvärakenne. Kaikki kuulosti aina hyvältä ja mielenkiintoiselta, oikealta musiikilta. Se oli oikein romanttista. Se meiltä kuitenkin unohtui, että kansanmusiikin luova muusikkous, jossa yhteisön asettamia kulttuurisia rajoja ei koskaan rikota, perustuu tyylillisten hienovaraisuuksien ohella varsin yksinkertaiseen asiaan; kansanlaulaja (tai soittaja) ei kyennyt tarkalleen aina muistamaan kaikkia kappaleen yksityiskohtia. Vimpelin Väinämöinen takuulla myös muunteli lauluja ja oli omalla luovalla tavallaan aito kansalaulaja. Se, että hän pystyi lähes autistisesti muistamaan kenties erikoisimman sävellyksensä niin tarkasti ulkoa, voidaan huoleti pitää yhdenlaisena nerokkuutena. On muuten kiintoisaa, kuinka etnomusikologit saattavat hikeentyä (tällä en tarkoita sinua, Elina) ulkoaopetteluun perustuvasta musiikkikulttuurista. Länsimainen taidemusiikki on edelleen kirosana eräiden musiikintutkijoiden parissa.

Sanottakoon vielä, että Vimpelin Väinämöinen on hirveintä, mitä kenties koskaan olen kuullut;)

6:41 PM  
Blogger tommi said...

Eikös tuo Remsujeva ollut juuri se, jonka mikrotonaalisuus perustui sille, että hän lauloi tavallisia vanhoja iskelmiä ja punikkilauluja nuotin vierestä ja oikoi asteikkokulut glissandoiksi jne?

11:09 AM  
Blogger Elina said...

Kyseistä kappaletta en ole kuullut - ilmeisesti onnekseni. Pointti muistin rajallisuudesta on tietysti aivan totta, muttei kansanmusiikin muuntelussa pelkästään siitä ole kyse kuitenkaan. Enkä oikein usko, että edes länsimaisen taidemusiikin parissa arvostetaan esiintyjää, joka esittää tietyn kappaleen jokaista yksityiskohtaa myöten täsmälleen samalla tavalla joka konsertissa. Silloinhan voisi yhtä hyvin kuunnella levyä kotona. Tämä oli jo edellisen viestini pointti, ei kansanmusiikin puolustus.

Kansanmusiikissa on tietysti omat hienoutensa, niin kuin missä tahansa musiikinlajissa, ja ulkoa opettelu on osa kaikkea musiikin esittämistä, musiikkiperinteen normit vain ohjaavat sekä opettelua että esittämistä omaan suuntaansa. Opettajiesi opetusmenetelmien kummallisuuksiin en viitsi puuttua (joskin lähes samoin lausein voisi kuvata monia taidemusiikin historian ja analyysin opettajia), enkä kansanmusiikin syvimmästä olemuksestakaan jaaritella tämän enempää, onhan blogisi kuitenkin omistettu klassiselle.

Jos saa pienen toiveen blogille esittää, niin voisit kertoa enemmän aidoista kuuntelukokemuksistasi ja jättää turhanpäiväisen nippelitiedon jakelemisen vähemmälle. Ainakin minusta on varsin yhdentekevää, sävelsikö Mozart 5 vai 50 alttonokkahuiluduettoa ja kuinka vanha hän oli säveltäessään niistä ensimmäisen.

11:20 AM  
Blogger tommi said...

Noh noh, tyttö tyttö. Äläpäs nyt Elina rupea motkottamaan turhista. Nippelitieto on parhaimmillaan parasta eikä koskaan haitallista.

3:34 PM  

Post a Comment

<< Home